maanantai 4. marraskuuta 2019

Maailmanpelastuksen epätaikaiskut (osa 2): Millaisessa maailmassa ydinvoiman lisäystä kannattava ajattelee tulevaisuudessa elävänsä?

Ilmastopoliittisia teknouskoaskeleita

Viime vuosina omissa ongelmissaan rypevä ydinvoima on saanut tukea itseään ympäristötoimijoiksi kutsuvilta tahoilta. Ydinvoiman normaalituotannon aikainen lähes päästöttömyys on nostettu pelastamaan teknisissä, taloudellisissa ja ajoittain poliittisissa ongelmissa rypevää sähköntuotannon muotoa. Tämän marraskuun alussa myös vasemmistonuoret päättivät kannattaa ydinvoimaa fossiilisten korvaajana ”kunhan huomioidaan ekologinen, sosiaalinen ja taloudellinen kestävyys sekä hankkeiden vaikutus Suomen riippuvuuteen toisista valtioista”.

Vasemmistonuoret seuraavat trendiä, jossa ydinvoima typistetään tietyn hetken hiilidioksidipäästökysymykseksi perustuen laskennallisiin tosiasioihin. Ydinvoima on kuitenkin paljon muutakin kuin tasaiseen tahtiin sähköä puksuttava tuotantomuoto. Sillä on surullinen historia ja pitkä tulevaisuus. Käyn tässä läpi joitain yhä enenevässä määrin keskustelusta unohtuvia ydinvoiman poliittisia ulottuvuuksia ja käytän esimerkkeinä nyt ydinvoiman puolustajiksi asettuvien omaa retoriikkaa.

Teknologia ratkaisuna?

Yritysvastuu- ja kestävä kehitys-hommista olemme oppineet jo 90-luvun alkuvuosista alkaen, että vasemmistonuortenkin mainitsema ekologinen, sosiaalinen ja taloudellinen kestävyys tarkoittaa käytännössä sitä, että joku vain lupaa, että kestävää on. Todellisella toteutumalla tai toimilla ei ole juuri missään yhteydessä ollut väliä - ei yritysten eikä valtioiden toimissa. Minun on vaikea nähdä, että nykyisessä tai lähitulevaisuuden poliittisessa ilmastossa vaikkapa näillä tulevilla vasemmistoliittolaisilla olisi kanttia vaatia aitoa kestävyyttä tämän näennäiskestävyyden sijaan. Riippuvuuteen toisista valtioista en jaksa edes ryhtyä. Ei kukaan nenäänsä pidemmälle ajatteleva ihminen, saati alan asiantuntija, kuvittele, että ydinvoima olisi sellainen teknologia, joka muuttuisi toisista valtioista riippumattomaksi ikipäivänä.

Ydinvoima fossiilisten korvaajana ilmastonmuutoksen vastaisessa taistelussa on edelleen (teknisesti) auttamattoman hidas, jos elämme sen mukaan, miten päästöjä pitäisi todellisuudessa vähentää taataksemme edes jotakuinkin oikeudenmukaisen maapallon lähitulevaisuudessa. Tätä eivät nyt hypetetyt "pienydinvoimalat" muuta. Aika monet näyttävät hämääntyneen ja luulevat, että ne ovat jotenkin fundamentaalisti muuta kuin ydinvoimaloita. Eivät ole. Ne ovat vain pienempiä sellaisia, ei niitä mihinkään olohuoneen pöydälle ensi vuonna saada.

Yhden teknologian yhteiskunnalliset seuraukset


Ydinvoiman käytöstä seuraa myös mittava joukko poliittisia asioita, joita olisi syytä miettiä. Esimerkiksi: Ydinvoimaa kannattava kannattaa samalla väkisinkin keskitettyä valtaa, päätöksentekoa ja energiajärjestelmää. Tämän järjestelmän tarkoituksena on pitää tarpeeksi suuri joukko tarpeeksi tyytyväisenä, ettei järjestelmän radikaalia muutosta vaadittaisi oikeudenmukaisemman yhteiskunnan toteuttamiseksi. Täysin energiariippuvaisessa yhteiskunnassa ainoastaan kestämättömien rakenteiden purkaminen olisi ratkaisu ylikulutukseen.

Ydinvoimaa ei voi syödä, eikä siinä voi asua. Se on ainoastaan osa yhteiskunnan taustajärjestelmää, mutta äärimmäisen keskeinen sellainen. Pitämällä yllä jättimäistä keskitettyä sähköntuotantoa, mahdollistetaan lukuisia saastuttavia ja ylikulutusta ajavia muita toimintoja. Ydinvoima tarjoaa mahdollisuuden olla ajattelematta tällaisten toimintojen kestämättömyyttä. Se on siinä mielessä itsekkäiden yltäkylläisyydessä rypevien ihmisten ratkaisu: kaikille sitä ei ole tarjolla, mutta meille joille on, se mahdollistaa elämän jatkumisen tällaisenaan ilman ikäviä häiriöitä. Ydinvoiman lupaukset peittävät alleen tuhlailevan elämäntapamme.

Näiden realiteettien nostajia syytellään kasvavassa määrin ilmastonmuutoksen torjunnan estämisesti. Todellisuudessa lienee kuitenkin realistisempaa sanoa, että ydinvoimaa on rakennettu ja rakennetaan juuri sen verran kuin teollisuus ja jotkin valtiot haluavat. Tätä eivät historian tapahtumat ole juuri heilauttaneet enää pitkään aikaan. Ydinvoiman lisärakentamisen ongelmat ovat hyvin yksinkertaisesti ydinvoiman itsensä ongelmia. Sen sijaan sen vaikutukset yhteiskuntaan ovat merkittävästi laajamittaisempia ja ne pitää ymmärtää. Pitää myös ymmärtää millaista roolia ydinvoima todellisuudessa näyttelee yhteiskuntien päästönäytelmässä, jos niitä todella halutaan vähentää.

Millaista maailmaa kohti

Ydinvoima on historiassa tähän saakka menestynyt lähinnä todella vakaissa – tai sellaisiksi totalitaristisesti pakotetuissa – maissa. Näissä ja nyt hurjaa taloudellista kasvua toivovissa paikoissa ydinvoima myös lähinnä näkee hitaan tulevaisuutensa. Tästä seuraa kaksi asiaa, joita harvoin näkee pohdittavan ydinvoimasta keskusteltaessa: Ymmärtävätkö ydinvoiman lisärakentamista toivovat, millaisen mahdottoman ylisukupolvisen vastuun he ovat ottamassa ylitse mahdollisten yhteiskunnallisten muutosten ja toivovatko he mahdollisesti sittenkin nimenomaan vallan lisäkeskittymistä, jotta ydinvoima pysyy toimivana ja turvallisena jatkossakin?

Erinäisissä keskusteluissa on väläytelty, että valtion pitäisikin pakottaa sähköä tuottavia yhtiöitä rakentamaan ydinvoimaa kannattamattomuudesta huolimatta, koska se takaisi yhtä aikaa nykyisen taloudellisen kasvun ja vastaisi samalla laskennallisesti joihinkin päästötavoitteisiin. On myös väläytelty, että ydinvoiman turvallisuusvaatimuksia olisi syytä höllentää, jotta ydinvoiman rakentaminen nopeutuisi. Näiden keskustelijoiden puheissa Olkiluoto 3:n ja Fennovoiman kohtaavat ongelmat kaatuvat lisääntyvässä määrin suomalaisen säteilyturvavalvonnan tiukkuuden syyksi. Siinä on jotakin pelottavaa, kun samalla STUK on kansainvälisesti äärimmäisen arvostettu ja vertailukohtana näyttäytyvä viranomainen alallaan. Toki melkeinpä kaikkea toimintaa voi viilailla ja virtaviivaistaa, mutta vaatimusten höllentäminen on eri asia.

Ydinvoima antaa lupauksen pysyvyydestä. Yhtä lailla hyvästä kuin pahasta. Ihminen on ilmeisesti kuitenkin taipuvainen sulkemaan silmänsä pahalta, joten jos ydinvoiman hyviä pidetään tarpeeksi esillä, voidaan sen materiaalinen todellisuuskin unohtaa. Siinä todellisuudessa kuitenkin uudet ydinvoimalaprojektit yskivät pahasti, ydinvoima tuottaa edelleen vain sähköä, joka on vain yksi osa paitsi energiantuotannosta saati päästölähteiden kokonaisuudesta, mutta samalla piilotteleva valtava vallan ja hallinnan lähde.

Ei ydinvoima ole siinä mitenkään erikoinen, että siihen liittyy myös muita kuin sähköntuotantoteknisiä valintoja. Näistä on kuitenkin hyvä olla tietoinen ja mielellään rehellinen. Keskittäminen ja hajauttaminen tuottavat erilaisia tuloksia, samoin kuin eri energiantuotantolähteet erilaisia vaikutuksia ympäristöön ja ihmisiin. Valitettavasti nämä eivät välttämättä ole lainkaan vertailtavissa keskenään. Siksi vain yhdestä ulottuvuudesta kerrallaan puhuminen on harhaanjohtavaa.

torstai 24. lokakuuta 2019

Miksi juoksen ja en juokse

Välillä on kiva liikkua ja juokseminen on siihen helppo ja halpa tapa. Jos juoksemiseksi ei laske pelkästään lentomatkan päässä someryydityksellä suoritettavia kisoja, juokseminen on nimenomaan vähän aikaa vievä, äärimmäisen edullinen tapa liikkua. Hetken hölkkää varten ei tarvitse erikseen lähteä minnekään, ainoastaan ovesta ulos. En ole koskaan ollut järin vakuuttunut siitä, että kalleimmat lenkkarit olisivat parhaat. Minulla toki paljasjaloin juoksevana on nykyisin varsin vähän sanomista lenkkitossujen tekniikasta, mutta ympärilläni ja kanssani juoksee tyyppejä yhtä lailla hienoimmissa juoksukengissä kuin parinkympin loppuunkulutetuilla marketlenkkareillakin. Olen ollut havainnoivinani, että parhaalta juoksu tuntuu jokaiselle kun siitä tulee hyvä olo tai sillä on jokin muu merkitys juoksijalle itselleen.

Tämä teksti ei poikkeuksellisesti käsittele mitään poliittista asiaa. Ellei asiaa nyt välttämättä halua pohtia terveyspoliittisena kannanottona, mitä se ei ole. Tämä käsittelee yksinomaan minun henkilökohtaista suhdettani liikuntaan, lähinnä juoksemiseen.

Tällä viikolla ilahduin (en poliittisesti vaan ihan oman terveyteni – tai laiskuuteni – puolesta) kun uutisissa kerrottiin, että aikuisten liikuntasuosituksessa nyt lasketaan kaikki liikkuminen liikkumiseksi (https://yle.fi/uutiset/3-11024618). Tämähän on siis uutta siinä mielessä, että meille on aina suositeltu liikkumista niin, että jokin minuuttimäärä tai sen sellainen pitäisi ainakin kerralla suorittaa.

Useimmiten en ajattele juoksemista liikuntana. Se on jotakin joka vain on tai ei ole. Sillä voi helpottaa töistä särkevän selän jumituksia. Sen avulla voi työmatkakohteessa nähdä nopeasti hiukan enemmän. Paljain jaloin juostessa maa hieroo jalkapohjien kautta hyvän olon esiin turbovauhdilla. Minun ei tarvitse suhtautua juoksemiseen mitenkään. Paitsi silloin kun siihen ilmiönä liittyvät asiat ärsyttävät.

Juoksemisessa minua riepoo, että siitä on tullut hypetyslaji, jossa kilpavarusteluakaan ei arkailla. Välillä kun yritän googlailla vaikkapa pienten jalkavaivojen syytä, päädyn melkein aina sivustoille, joissa puhutaan juoksukengistä ja -tekniikasta. Tekniikasta keskustelun jotenkin siedän, mutta jalkineiden suhteen meidän jokaisen jalat ovat varsin ainutlaatuiset ja historialtaan kovin erilaiset. Kaipaan aikoja, jolloin osoittamalla kipukohdan juoksuoppaasta löytyi syy-seuraussuhde – sellainen kuin ”jos tuota kohtaa särkee, se johtunee tämän kohdan ylirasituksesta” tai jotakin vastaavaa. Kyllähän tämänkin tiedon nykyäänkin löytää, kunhan on ensin jaksanut selata ja kahlata itsensä läpi kaikenmoisten droppi- ja iskunvaimennuskeskusteluiden. Jätän nyt kokonaan riepottelematta kaikki muut mahdolliset varusteet, joihin juoksija voisi nykyään rahansa upottaa. Nyt kun minulla olisi sellaisiin ensimmäistä kertaa elämässäni varaa, hämmästelen, miten olen ylipäätään onnistunut juoksemaan lähes kaksikymmentä vuotta todennäköisesti yhteensä ehkä 500 euron investoinneilla – sisältäen kengät.

Ja sitten se muu hypetys. Olen tässä viime aikoina oppinut, että luonnossa juokseminen ei enää nykyisin ole juoksua. Se on polkujuoksua! Aluksi luulin, että sillä tarkoitettiin vain niitä kisoja – erotukseksi yleensä kaupungissa juostavista kisoista. Mutta olen alkanut ymmärtää, että sehän on aivan oma lajinsa, johon tarvitsee tietenkin aivan omat varusteet ja niin edelleen. Ei siinä, kiva jos ihmiset ovat luonnossa ja liikkuvat. Mutta tuntuuhan se vähän hassulta. On sellaista ja tällaista juoksua, sitä ja tätä harjoittelua. Ihmiset menevät kisoihin ylittääkseen itsensä ja sitten kaverit kysyvät aikaa – verratakseen johonkin muuhun, oletan. Miksei voi riittää, että pääsee sinne minne itse haluaa? Vaikka se olisi vain takapihan puiston ympäri?

En minä ole mikään omituinen juoksuprimitivisti, mutta kerran jo ehdittiin huokaista helpotuksesta kun maratontrendi meni ohi huippujohtajien ja sen sellaisten siirtyessä triathloneihin ja ultramihinlie. Juokseminen, hölkkä, lenkkeily jäi taas meille ihan taviksille, jotka joskus jaksavat raahautua ovesta ulos lönkyttelemään. Hanna Weselius kirjoittikin varsin osuvasti urheilulajien trendikkyyksistä syyskuussa jumppaharrastustaan käsittelevässä esseessään (https://www.apu.fi/artikkelit/suosittu-salaisuus-nimelta-jumppa). Weselius kuvaa jumppaa, tuota aliarvostettua lajia jotakuinkin samalla tavalla kuin minä ajattelen omasta juoksustani: ” Se on liikuntaa, jota yksikään ihminen ei harrasta ylpeilläkseen, kilpaillakseen, meritoituakseen tai erottuakseen joukosta. Sen harrastajista ei ole valokuvia urheilusivuilla, naistenlehdissä, Tinderissä eikä missään.” Siksi olenkin aina pitänyt myös jumpasta, minusta se on laji paikallaan ja sen pariin pitäisi itsekin palata. Itse olen vain yleensä liian laiska menemään kuntokeskukseen, mutta välillä jumppaan kotona. Samoin kuin jumppa, ihan tavallinen juoksu ei niin sanotusti näy missään.

Minun satunnaisella köpöttelylläni ei ole mitään tekemistä menestyjien tavoitteellisen juoksemisen kanssa. Asetan välillä tavoitteita, mutta en edes muista, miten usein en ole saavuttanut niitä. Useimmiten nimittäin en saavuta. Harjoitteluohjelman jotakin varten olen aloittanut elämässäni kolme kertaa. Koskaan en ole noudattanut sitä edes ensimmäisen lenkin loppuun saakka. Voi tietenkin olla, että en vain osaa noudattaa ohjelmia ja sääntöjä. Silti minä liikun. Pyöräilen paljon, nykyään jopa kävelen (opin kävelemään vasta muissa maissa asuessani kun en omistanut polkupyörää), puuhaan ja touhuan koti- ja ulkotöitä kotona ja maalla. Ja sitten joskus, aina ajoittain menen ihan tarkoituksella liikkumaan.

En minä myöskään mikään kartesiolainen dualisti ole, mutta työhöni – tutkimukseen ja opetukseen – liittyvät tavoitteet ja järjestelmällisyys tuntuvat minulle paljon läheisemmiltä ja niissä osaan myös pettyä itseeni ja korjata toimintaani suhteellisen sujuvasti ilman suurempia ponnisteluja. Tutkimuksessa pystyn olemaan kurinalaisempi helpommin. Kehon hyvinvointi on jotakin, jonka hyvinvoinnista olen lähinnä välinpitämättömän tyytyväinen. Todennäköisesti tässä kohden olen etuoikeutettu, pysynyt terveenä ja hyvässä kunnossa ilman kovin suurta vaivannäköä.

Minusta kaikki liikunta on hyväksi. Joskus se voi olla sitä, että jaksaa siivota ja käydä lähikaupassa. Joskus se on vartin hölkkä. Hyvinä aikoina ihminen sitten ylittää itsenä ja lönköttelee vaikka tunninkin piiskaavan sateen kannustaessa. Toiset sitten liikkuu toisella tapaa ja sekin on minusta hyvä. Minä muuten en juokse ikinä, jos ei huvita. Onneksi aikuisena kukaan ei pakota.

Ja lopuksi vastuuvapauslauseke: Olen ilmoittautunut ensi vuodeksi yhdelle maratonille sekä yhteen toiseen lyhkäiseen juoksukisaan. Jälkimmäiseen lähinnä siksi, että en kuskina jaksa vain odotella kun kaverit juoksee. Joka tapauksessa olen ihan tyytyväinen jos nyt maaliin satun pääsemään. Jos en pääse niin sekään ei haittaa, yritinpähän ainakin ja hyvällä tuurilla voi olla vaikka kiva keli.

torstai 29. elokuuta 2019

Maailmanpelastuksen epätaikaiskut (osa 1)

Nyt kun maailma palaa (Amazonin sademetsä erityisesti), Suomi ei halua tehdä minkäänlaista osaansa ilmastonmuutoksenvastaisessa taistelussa (”meidän luontosuhteessamme ja ruokavaliossamme ei ole mitään vikaa”), setämiehet ärsyyntyvät kun nuoriso ottaa äänen (kun nuorisoa on ensin vuosikymmenestä toiseen sätitty vätystelystä ja osallistumattomuudesta), lienee hyvä aika palata itsekin kysymykseen siitä, miten maailma pelastuu ja ei pelastu. Itsehän pääasiassa olen erikoistunut pelastumattomuuteen (työn kautta) ja uskon menettämiseen pelastumisen suhteen (harrastuksenomaisemmin, joskus työn puolesta myös). Ajattelin pohdiskella tekstin tai muutaman verran vähemmän suoraan omaan työhöni liittyviä ympäristökysymyksiä.

Mitenkäs se maailma pelastettiinkaan

Alkaa olla laajasti hyväksytty totuus, että maapallon elämän pelastamiseksi meidän on oltava valmiita järjestelmätason muutoksiin, erityisesti meidän länsimaisesta hyvinvoinnista nauttivien etuoikeutettujen. Yhä useammat ymmärtävät, ettei rahalla saa puhtaampaa luontoa – ei auta kompensoida lentämistä jos lentomäärämme kollektiivisesti sen kun kasvavat, eikä auta ostaa sähköautoa, jos sen pitää olla niin iso, että sen rakentaminen vie yhtä paljon luonnonvaroja kuin keskikokoinen kuorma-auto noin muutoin. Ei auta toistuvasti ja jatkuvasti kuluttaa moninkertaisesti yli oman tarpeen ja laskennallisesti yli omien resurssien jos mielii resursseja jäävän synnyttämilleen jälkipolvillekin. Tai jos ei mieli näiden jälkipolvien joutuvan sotimaan luonnonvaroista tai elämään yhteiskunnassa, jossa vain rikkain voi juoda puhdasta vettä.

Kaikki eivät silti ilmeisesti ymmärrä. Valitettavasti todella moni niistä, joiden pitäisi ymmärtää, ei ymmärrä tai ei tahdo ymmärtää. Tällaisia ryhmiä ovat usein nimenomaan valtaapitävät päättäjät ja taloudellista valtaa käyttävät ryhmät. Motiivit ymmärtämättömyydelle lienevät hieman erilaiset; siinä missä ensin mainitut pelaavat omalla suosiollaan ja ehkäpä yhteiskuntarauhalla, toiset suojelevat yksiselitteisesti taloudellista etua. En nyt mene tässä tarkemmin siihen, mitä kaikkea taloudellinen etu tarkoittaa tässä yhteydessä, mutta sanottakoon, että ainakin kaikkea pääoman kasautumisen ja siihen liittyvän poliittisen vallan väliltä (eli aika lailla kaikkea mahdollista valtaa).

Maailman pelastamisen vastuu on jakautunut epätasaisesti, koska valta ja mammona ovat jakautuneet samoin. Meillä joilla on paremmin ja enemmän mahdollisuuksia vaikuttaa (joskin vähemmän kuin poliittista ja taloudellista valtaa pitävillä asemanäkökulmasta), on suurempi vastuu. Mitä kestämättömämmin rakennettu yhteiskunta, sitä suurempi vastuu purkaa vahingollisia rakenteita syrjinnästä tuhlaukseen. Mitä näennäisesti tasa-arvoisempi yhteisö, sitä suurempi velvollisuus raivokkaasti taistella kaikille kuuluvan tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden puolesta, koska sosiaalinen reiluus on välttämättömyys luonnon hyvälle – ja toisin päin.

Haluamme nähdä helppoja ratkaisuja – ja hankalia ihmisiä

Ihmisellä näyttää olevan tapana pyrkiä uskomaan helppoihin ratkaisuihin. Lisäksi ihmisellä tuntuu olevan valtavan suuri taipumus kokea vastenmielisyyden tunteita, jopa vihaa sellaisia kohtaan, jotka erehtyvät sanomaan, ettei ratkaisu olekaan helppo – se onkin vaikea ja monimutkainen, vaatii uhrauksia ja työtä. Ja koska omaa haluttomuutta silmien avaamiseen, saati siihen työhön ja uudella tavalla ajattelemiseen ei haluta myöntää, usein myös ilkutaan niitä, jotka uhraavat aikaansa vaikeisiin haasteisiin.

Ivan kohteina ovat olleet (ja ovat) yhtä lailla feministit kuin lukuisat muutkin sosiaalisen oikeudenmukaisuuden esitaistelijat. Silti esimerkiksi feministejä pilkkaavat naisoletetut mielellään nauttivat feministien taistelemista oikeuksista kuten äitiysvapaasta ja oikeudesta väkivallattomuuteen. Välillä tuntuu, että jopa valtaosa suomalaisista ilkkuu luonnonsuojelijoita, mutta postailee samalla sosiaaliseen mediaan lomakuviaan suomalaisista kansallispuistoista, järvien rannoilta ja muista luontokohteista. Haloo, luuletteko, että kansallispuistojen perustaminen määrättiin raamatussa ja puhtaat (puhtaahkot) vedet ovat itsestäänselvyys?

Huomaan jankuttavani näistä samoista asioista jatkuvasti, mutta toisaalta huomaan, että vähän liian monella suunnalla nämä itsestäänselvyydet eivät olekaan itsestäänselvyyksiä. Suomalainen lihansyönti ja suomalainen itämerentuhoaminen on ihan hyvää toimintaa, koska niin nyt vaan on ja kaikki ongelmat ovat varmasti muiden vika ja meitä on muutenkin niin vähän niin mitä väliä. Viis tutkitusta tiedosta.

Tämä siis toimikoon johdantona jatkossa todennäköisesti synkkeneviin ja lakonisiin pohdintoihin.

torstai 7. maaliskuuta 2019

Kuka puolustaisi luonnon puolustajaa

Alkuvuosi Valkeakoskella

Tämän vuoden tammikuusta alkaen luonnon hyvinvoinnista kiinnostuneet ja kaivosalaa seuraavat ovat saaneet todistaa kuinka suoran toiminnan ympäristöliike on jälleen aktivoitunut Suomessa. Australialainen kaivosyhtiö Dragon Mining ilmoitti aloittavansa kiistellyn kultakaivoksensa toiminnan Valkeakosken Kaapelinkulmalla tammikuussa 2019. Paikalliset kaivoksen ympäristövaikutuksista huolestuneet ihmiset aktivoituivat etsimään uusia tapoja estää kaivoksen toiminnan aloittaminen. Oli jo pitkään ollut tiedossa, ettei esimerkiksi kaivoksen vesistövaikutuksia ollut selvitetty kunnolla ympäristölupaa varten. Silti järkipuhe ei tehonnut viranomaisiin.

Keskiviikkona 2. tammikuuta joukko ihmisiä kokoontui ensimmäisen kerran Kaapelinkulmalle näyttämään, ettei kaivosta haluta nyt eikä tulevaisuudessa. Tämä joukko oli Pelastetaan Kaapelinkulma -liike tukenaan kymmenen vuotta täyttävä ympäristötoimintaverkosto Hyökyaalto. Kuulemiset, vetoomukset ja aloitteet eivät riittäneet vaan oli aika mennä paikanpäälle näyttämään, että viestiä on kuunneltava.

Palanen historiaa

Esimerkiksi radikaali, suoran toiminnan ympäristöliike Earth First! -liike perustettiin Yhdysvalloissa 1980-luvulla turhautumisesta viralliseen ympäristöhallintoon ja paperisotaa käyviin ympäristöjärjestöihin. Mukana perustajajäsenissä oli ihmisiä, jotka olivat nähneet vuosien ajan hallinnon kyvyttömyyden puuttua ympäristörikkeisiin toimiessaan itse paperikonejärjestöissä. Vaikka silloin tällöin luonto on niin onnekas, että ongelmista ja rikkeistä kirjelmöinti saa valtaapitävät puuttumaan asioihin, aina näin ei ole. Suora toiminta ja kansalaistottelemattomuus ovat juuri tässä tärkeitä työkaluja, joilla piiloon lakaistut ongelmat saadaan takaisin näkyviin ja joilla niihin voidaan puuttua suoraan ilman välikäsien toiminnan odottelua.

Työtä, räkää, solidaarisuutta

Kukaan ei kiipeä huvikseen talvisessa viimassa minkään koneen päälle. Samoin kukaan ei seiso ilman syytä viiltävässä pakkasessa banderollin kanssa aamukuudelta. Puisia kolmijalkoja ei kiskota kaivostielle kasaan yön pimeydessä pelkästään askartelun hauskuudesta ja pulkkailuunkin on helpompia paikkoja kuin kaivoskuoppa. Puuhun varmasti melkein kuka tahansa voisikin ehkä omaksi ilokseen kiivetä, mutta yksinäisessä männyssä tuulee talvisena päivänä kovaa.

Ulkopuolelta radikaalilta näyttävä ympäristöprotesti syntyy tarpeesta. Luonto ei kysy meiltä sopiiko tulla puolustamaan, se vaatii. Silloin ympäristösissi sanoo kyllä ja asettaa oman terveytensä ja henkensä alisteiseksi luonnolle. Asia, puhdas rikkomaton luonto, on tärkeämpi kuin kukaan meistä. On moraalinen valinta olla tätä mieltä. Toki voi olla myös eri mieltä, mutta eriarvoistumisen ja elinehtojen ehtymisen keskellä olisi tärkeämpää vaatia riistäjiä keksimään yksikin hyvä peruste omalle kannalleen sen sijaan, että pohditaan merkityksetöntä kysymystä elinkeinon haittaamisesta aktivistin kiivettyä koneen päälle.

Laki ja moraali

”Mene hippi töihin äläkä mellakoi”. Kaikki me olemme kuulleet tämän lukemattomia kertoja ja tuon lausahduksen tukena on valtion väkivaltakoneistoon kuuluva poliisi, joka suojelee yksityisen omaisuuden etua rankaisemalla hippejä. Valkeakoskella keksittiin alkaa käyttää pakottamisepäilyä niskoittelun ja vastaavien tavanomaisten aktivismiepäilyjen sijaan. Syy tähän on yksinkertaisesti se, että pakottamisepäilyssä poliisi voi käyttää huomattavasti laajempia pakkokeinoja, kuten matkustuskieltoja, joita Valkeakoskella kaivosta vastustaneet ovat saaneetkin niskaansa.

Vaikka en ole tähän mennessä kuullut ainoatakaan järkevää perustetta Valkeakosken Kaapelinkulman kultakaivoksen puolesta, menehippitöihin elää vahvana. Lehtien kommenttipalstoilla paitsi toki tuetaan toimintaa myös jaksetaan edelleen päivitellä, eikö aktivisteilla ole parempaa tekemistä. Tämän viikon tiistaina myös Pirkanmaan käräjäoikeus päätti, että poliisin antama matkustuskielto useamman kunnan alueelle pysyy voimassa.

On moraalinen valinta tehdä vääräksi kokemalleen asialle jotakin ja vastustaa vääryyttä. Yhtä lailla on moraalinen valinta seurata sokeasti lakia ja kuvitella sen olevan oikeuden kulmakivi ja osoitella syyttelevästi ihmisiä, jotka uhraavat myös maineensa ja vapautensa hyvän asian eteen. Pimeässä talviyössä ja julkisuuden silmissä moni aktivisti on varsin yksin joukon solidaarisuudesta huolimatta. Suomessa keskustellaan hämmentävän vähän siitä, miksi ihmiset valitsevat suoran toiminnan ja kansalaistottelemattomuuden vaikka tässäkin maassa monet nyt itsestään selvät asiat on saatu aikaan nousemalla vallitsevaa valtaa vastaan.

On todennäköistä, että sitä mukaa kuin ympäristöasioiden valvonta löpertyy ja siihen panostetut resurssit vähenevät, meillä on edessä yhä useampia riskejä törkeisiin ilmastorikoksiin, maaperän ja vesien tuhoamiseen ja turhiin metsähakkuisiin. Siinä tilanteessa on lähinnä toivottavaa, ettei tuhoutuvaa luontoa jäädä voivottelemaan sohvan nurkkaan.

Lisää tietoa toiminnasta sekä yllä mainituista aktioista Dragon Miningia vastaan Valkeakosken Kaapelinkulmalla: https://pelastetaankaapelinkulma.fi/esittely/

sunnuntai 13. tammikuuta 2019

Miesselittäjät, feminismi ja ydinvoima

Kirjoitan tämän tekstin omana purkamisenani yhdestä hämmentävimmistä tapahtumista viime aikoina, nimittäin Tieteen päivien alustukseni aiheuttamasta omituisesta ja yllättävästä tapahtumaketjusta.

Tutkija Saara Särmä oli koonnut Tieteen päiville Feministinen rohkeus tieteessä -paneelin. Meitä oli puhumassa yliopistonlehtori Merja Porttikivi, tutkija-taiteilija Raisa Foster ja minä. Merja purki organisaatiotutkimuksen sukupuolittuneisuutta sekä arkisia käytäntöjä, joissa hän sitä on havainnut. Raisa kävi taiteellis-tutkimuksellisen työnsä kautta läpi sukupuolen ja toiseuden teemoja. Itse puhuin naiseudesta ydinvoima-alalla ja ydinvoimakeskusteluissa. Paneelimme oli nähdäkseni maltillinen, tieteellisesti ja muutoinkin taustoitetusti vahvalla pohjalla. Kaikin puolin asiallinen, voisi luullakseni kuka tahansa sanoa. Paitsi ilmeisesti pari mansplainaajaa, miesselittäjää, yleisössä.

En pohdi huoneessa tapahtunutta muutoin kuin oman ydinvoimateemani ja siitä aiheutuneiden episodien kannalta. Puramme todennäköisesti porukalla jossakin muussa yhteydessä yleisemmin sitä, miten kaikki tapahtumat vahvistivat yhdessä kertomaamme tarinaa ja feminismin tarvetta jatkossakin.

Varmuuden vuoksi vielä tähän alkuun todettakoon lyhyesti, että miesselittäjä on sellainen hahmo joka selittää asian paremmin tuntevalle (naiselle), miten asiat todellisuudessa ovat. Miesselittäjä voi toki olla myös nainen.

Alustukseni lyhyesti

Omassa alustuksessani käsittelin ydinvoima-alaa edelleenkin vaivaavaa rakenteellista syrjintää sekä sitä, miten ydinvoimasta puhumisen oikeus on rajattu vain niille, jotka suostuvat puhumaan siitä vain tietyllä tavalla, ja lopulta sitä miten paljon tietoa ja oppimista tällaisten rakenteiden takia jää pimentoon. Perustin alustukseni tutkimukseen (siis muiden), keskusteluihini alalla toimivien naisten ja miesten kanssa, jotka syrjintää ovat tavalla tai toisella havainneet tai kokeneet, sekä tietenkin omaan yli kuuden vuoden kokemukseeni häärätessäni aiheen parissa.

Alustukseni keskeiset sanomat olivat siis: Ydinvoima-alalla ja sen liepeillä on edelleenkin syrjintää ja se aiheuttaa tietenkin aivovuotoa alalta. Tämä oli myös minun kannustukseni kaikille ydinvoima-alasta kiinnostuneille naisille taistelemaan tilaa itselleen ja omanlaiselle olemiselleen. Lisäksi puhuin yleisesti yhteiskuntatieteellisen ydinvoimatutkimuksen arvosta ja kuinka sen kautta voitaisiin (jos joku haluaisi) oppia paljon esimerkiksi historiassa tai viime aikoina tehdyistä virheistä. Tämä oli ikään kuin oma tieteellinen kädenojennukseni alan tutkijana. Mitään näistä asioista, annetuista esimerkeistä tai muista perusteluista ja pohdinnoista ei kuitenkaan joidenkin läsnäolijoiden taholta ilmeisesti kuunneltu vaan koska otsikossani oli sana ydinvoima, enkä ole vaikkapa jonkin ydinvoimayhtiön viestintähenkilö, esitykseni tulkittiin näiden joidenkin toimesta hyökkäykseksi alaa vastaan. Mitä se ei oikein millään mielikuvittelulla ollut. Rakenteellinen syrjintä on monen muunkin alan ongelma. Ja ei, esityksessäni ei sanottu, että kaikkia naisia kaikkialla aina syrjitään ydinvoima-alalla. Tuskin kukaan muukaan niin ajattelee.

Ja sitten tulivat miesselittäjät ja veivät tilan muilta


Ensimmäisen miesselittäjän mielestä oli minun oma vikani, että minua ei kuunnella. Syitä tähän olivat se, että olen yhteiskuntatieteilijä, se että käytän sosiaalista mediaa, ja lopulta se, että olin mennyt tutkimaan Pyhäjoen protestileiriä. Olin käynyt kaikkia näitä asioita enemmän tai vähemmän alustuksessani läpi. Antamani muut esimerkit tai taustaksi tarjoamani tutkimus ei ilmeisesti ollut minkään arvoista. Selittäjän mielestä yhteiskuntatieteilijä ei siis todellakaan edelleenkään saa puhua ydinvoimasta. Se aihe on varattu vain niille, jotka puhuvat siitä kapeasti omissa kerhoissaan. Selittäjä antoi kourallisen esimerkkejä naisista alalla ja kertoi, että he eivät varmasti koskaan missään ole kokeneet syrjintää tai tytöttelyä. On varmasti helpottavaa voida olla niin varma toisten puolesta. Saimme myös kuulla samasta naisten ydinvoimajärjestöstä, josta itse puhuin. Koko puheenvuoro alkoi sillä, että olin kuulemma antanut asiasta liian synkän kuvan, jonka hän tarjoutui korjaamaan omalla pitkällä puheenvuorollaan. Rohkaisuni alan ja kaikille muille naisille tai kädenojennukseni oli kaikunut kuuroille korville.

Toinen miesselittäjä tarttui aiheeseen ihmettelemällä sitä, miten kaikki feministit vastustavat ydinvoimaa. En tiedä, mistä selittäjä oli käsityksensä saanut, koska en minä ainakaan ole ikinä kuullut, että feminismiin jotenkin elimellisesti liittyisi ydinvoiman vastustaminen. Ja aivan varmasti alalla toimii feministejäkin. Tämän jälkeen selittäjä aloitti luentonsa siitä, kuinka me kaikki saadaan niin ihanaa sähköä ydinvoimasta ja kuinka hän uskoo neljännen sukupolven reaktoreiden olevan tulevaisuutemme ja niin edespäin. Lienee itsestään selvää, ettei huoneessa olijoita varmasti todellakaan kiinnostanut keskustelu siitä, mikä kenenkin ydinvoimamielipide on.

Lopuksi

Inhottavinta koko jutussa on se, että huoneen ydinvoimamiesselittäjät veivät muilta mahdollisuuden keskustella paneelin aiheesta, eli siitä feministisestä rohkeudesta tieteessä. On törkeän itsekästä kaapata aika ja tila vakavalta aiheelta viemällä keskustelu aivan metsään.

Ja en minä kuulkaa jumalauta lämpimikseni ydinvoima-asioita tutki. Tutkin siksi, että ne ja muut energiakysymykset yhteiskunnassa ovat minusta äärimmäisen tärkeitä ja mielenkiintoisia. Mutta se on kovaa ja vaativaa hommaa, ja on älytöntä jos se tehdään vielä vaikeammaksi vähättelemällä ja vaientamalla. Ja ei kai niitä tutkimuksen tuloksia kukaan koskaan kuulekaan, kun aina puhutaan päälle – juuri niin kuin eilenkin kävi.

lauantai 24. marraskuuta 2018

Tänään minä olen valmis

Kaksi vuotta sitten, väiteltyäni tohtoriksi, lupasin kirjoittaa tähän blogiin lisää ydinvoimasta ja sen tutkimisesta. En ole kirjoittanut, ja siihen on kaksi vallan järkevää syytä: Olen todennut, että mitä ydinvoimasta sanonkin, se kaikuu kuuroille korville, jos tutkimukseen perustuva viestini ei miellytä. Toinen syy on tärkeämpi ja henkilökohtaisempi ja tämä teksti käsittelee sitä, sen jälkeen tehtyä työtä, työn ja taistelun jatkumista.

Olen siinä mielessä itsekäs ihminen, että kun Pyhäjoen ydinvoimalanvastainen protestileiri päättyi, en vaivautunut vastaamaan juuri ainoaankaan saamaani viestiin aiheesta julkaistuani 2. toukokuuta 2016 tekstin otsikolla ”Median ja poliisin kulissiviestinnän takaa: Mitä minä näin ja koin Reclaim the Cape -toimintaviikolla Pyhäjoella?” Yhdestäkään sanasta en edelleenkään peräänny, mutta kokemus ja siitä kirjoittamisen jälkeen saamani palaute muutti maailmani täysin. Ihmisen julmuus näyttäytyi minulle sellaisissa muodoissa, joita en ollut edes osannut kuvitella.

Tänään olen valmis sanomaan näistä kuluneesta kahdesta vuodesta jotain. En kaikkea, mutta jotakin. Puhun itseni puolesta, ehkä muiden, mutta en välttämättä. Kirjoitan tätä yhtä lailla tutkijana kuin aktivistina, joka puolustaa oikeudenmukaisen maailman puolesta tehtyä suoraa toimintaa nyt ja tulevaisuudessa vaikkei edes itse osallistuisi (ja harvoin enää valitettavasti osallistun, koska olen vanha, laiska ja pelokas).

Suora toiminta

Minua on ilahduttanut suunnattomasti suoran toiminnan nouseminen ilmastotoiminnan hyväksyttyjen muotojen joukkoon. Ruotsalaisen koulutytön koululakko yhtä lailla kuin Extinction Rebellion -liike ovat keränneet kannatusta sellaisiltakin tahoilta, jotka vielä hetki sitten käänsivät päänsä ja sanoutuivat irti mistään vastaavasta.

Suoralla toiminnalla on historiassa voitettu lukuisia taisteluita luonnon, naisten, työläisten, ja muiden sorrettujen oikeuksien puolesta. Sillä on tuotu julki asioita, joita muutoin tallottiin maton alle piiloon. Siitä on syntynyt yhtä lailla kansanliikkeitä kuin puolueitakin, parempia politiikkoja, muutoksia tavalla ja toisella. Silti ihmisellä on tapana takertua yhteen ehkä lentäneeseen kiveen mieluummin kuin asiaan. Ja kun tähän aiheeseen kerran päästiin, voi miettiä miten monta kiveä onkaan pitänyt lentää, jotta maailma näyttää edes niin kauniilta, kuin se keskimääräiselle suomalaiselle nyt näyttää. Asiaan voi tutustua esimerkiksi Anarkismin historia -dokumenttisarjan kautta, joka valottaa oivasti ylikirjoitettua historiaa (areena.yle.fi/1-4141695)

Poliisi, väki ja valta

Kun kirjoitan tämän tekstin otsikkoa, mietin jälleen – kuten jokaisena päivänä tästä yli kaksi vuotta taaksepäin – pitääkö minun perustella lentänyttä kiveä. Ei pidä. Kun se jo kerran Ylelläkin julkaistiin, voin vedota lähteeseen ja sanoa sanoneeni jo aivan riittävästi, etten tiedä yhdenkään kiven lentämisestä mitään (yle.fi/uutiset/3-9811182). Nykyään se ei oikeastaan enää edes kiinnosta. Nykyään kiinnostaa enemmän, kuinka moni tietää miten valtavan hyvin suomalainen mellakkapoliisi on varusteltu? Menkää katsomaan. Tietääkö tämän lukija, että poliisi ei kärsi yhdestäkään mielenosoituksesta lainkaan vaan lähinnä näyttää odottavan – ja itsekin lietsovan – vastakkainasettelua, mellakkaa, tappelua, mitä lie. Pöhinä on kivasta, poliisissakin. Nykyään on trendikästä ja kivaa olla innovatiivisia ja proaktiivisia. Kaupan päälle poliisissa herutellaan näillä asioilla teettämällä opinnäytetöitä Poliisiammattikorkeakoulussa aiheista, jotka taas oikeuttavat lisää mellakkavarustelua. Näissä töissä pedataan mukamastutkittua pohjaa tiettyjen toimihenkilöiden väkivaltafantasioille, joita näiden(kin) turvin voi kaduilla toteuttaa. Onhan asia tutkittu. ”Tutkittu.”

Tänään

Mutta sitten siihen asiaan. Miksi siis en ole kirjoittanut yhtään mitään? Ottanut kantaa Fennovoimaan? Rätissyt päätöksistä? Avannut tutkimustyötäni?

Yksinkertainen vastaus on se, että tänä aikana olen tehnyt sitä tutkimustyötä, mutta ennen kaikkea toipunut poliisiväkivaltakokemuksesta, jota en enää tässä käy puimaan. Ne jotka haluavat siitä lukea, löytävät kuvauksen kyllä tästä blogista ja muualtakin. Minä en jaksa enää kertaakaan käydä läpi miltä tuntuu syödä mutaa ja itkeä ja pyytää armoa.

Kun ihminen asettaa itsensä valtiovaltaa vastaan, on hän herkimmillään. Hän tietää, että rangaistus tulee vaikka asia olisi oikea. Oikein tekeminen ei, erityisesti ympäristön puolustamisessa, ole todellakaan aina yhteensopivaa olemassaolevan lainsäädännön kanssa. En linkkaa tähän mitään, mutta googlaamalla ”environmental movement” ja ehkäpä ”history” asiasta voi oppia valtavan paljon. Toiminnalla on muutettu paljon sellaisia asioita, joita nykyisin pidämme itsestäänselvyytenä.

Ja silti. Vaikka tiedän tämän, minua kalvaa häpeä, joka minuun laitettiin palattuani Pyhäjoelta keväällä 2016. Tänään, yli kaksi vuotta myöhemmin alan viimein olla varma siitä, että minun kokemukseni oli oikeutettu. Kaikki mitä tein, oli oikein – myös tutkimuksen puolesta. Tänään kirjoitan artikkeleita Pyhäjoen protestileirin organisaatiosta. Viimein tänä vuonna olen voinut katsoa leiriä kaiken häpeän jälkeen.

Töissä minulle sanottiin, että ei saa valittaa – muillakin on rankkaa. En kiistä että olisi, ei siitä ole kyse. Terapeutti ei pystynyt auttamaan minua, koska alkoi ensin itkemään kuvattuani mitä minulle tapahtui, ja sen jälkeen ei halunnut puhua asiasta. Silloinen puolisoni valitti etten enää koskaan hymyile ja olen ylipäätään kammottava ihminen, joka joko hukuttautuu työhön tai siivoamiseen, tai katoaa öisille kaduille mutta ei koskaan halaa. Ja joka silloin tällöin puhuu kauniita protestileirin päivistä, muttei koskaan pahoista asioista. Pahoja asioita käsiteltiin vain heräämällä huutamalla uniin. Sekin oli kuulemma kamalaa. Ja kun tarpeeksi monta kertaa niiden öiden jälkeen sanotaan, että asiaa pitäisi käsitellä terapeutin kanssa, kierre on valmis. Terapeutti oli se sama, joka ei kestänyt kuulla tarinaa.

Huomenna

Aktivistit, toimintaan osallistuvat, reagoivat poliisiväkivaltaan ja protestin muihin stressitekijöihin hyvin eri tavoin. Siksi tämä on vain minun kertomukseni. Tänään ja vielä huomennakin ajattelen, että olen heikko, koska en kestänyt vaan murruin. Itkin, huusin ja paloin loppuun. Mutta viime aikoina monet asiat – kuten pitkät keskustelut Dakota access pipeline -aktivistien kanssa Bostonissa – ovat auttaneet minua ja taas haluan nähdä itseni mukana jossakin huomisessa, tulevissa taisteluissa. Se on lohduttavaa ja rohkaisevaa. Minä en ole tärkeä, asia on.

Minua muuten rohkaisi kirjoittamaan tämä teksti, joka aivan sattumalta tuli vastaani (yle.fi/aihe/artikkeli/2011/10/18/kaiken-takana-onkin-trauma?fbclid=IwAR0-bgvfrcuwBobgI9VacX1g87S6-_G_k3pMu0ZsHVokEJMEx3U_Qp9vmGk( )

Oletan ja toivon myös, että huomenna, ihan pian, voin kertoa myös siitä itse tutkimuksesta. Ja kamppailuista ympäristön puolella.

Yllä olevien syiden takia, tässä blogissa todennäköisesti käsitellään jatkossa erityisen paljon suoran toiminnan oikeutusta. Sitä ennen tänne saakka lukenut voi vaikka miettiä, miten suhtautuu poliisin nyt jo alkaneeseen itsenäisyyspäivän ”tiedotukseen”.


torstai 12. tammikuuta 2017

Kukaan ei koskaan kysynyt

Väittelyt on nyt väitelty ja ydinvoiman poliittinen esileikki osaltani loppu, muttei suinkaan monen muun osalta. Kliimaksia voitaneen odotella vielä vuosia ja toivonkin, että jollakulla riittää kärsivällisyyttä seurata ja kerätä muistiin tapahtumia ja tarkastella niitä mahdollisimman monesta näkökulmasta. Näiden neljän ja puolen vuoden jälkeen, jotka loppua kohden muuttuivat yhä intensiivisemmiksi, toivoisin voivani ainakin hetkeksi keskittyä muihin aiheisiin: Viimeistelemään käytännöllisen filosofian opintoni (ellei opinto-oikeutta ole vielä otettu minulta pois), ja takaisin yliopistoinstituution vaihtoehtoja ja yliopistotyötä käsittelevään tutkimukseen, joka on niin sanotusti jäänyt lapsen asemaan tässä ydinvoimarumbassa.

Tässäkin blogissa olen sivunnut ohimennen sitä, millaisia reaktioita ydinvoimasta kirjoittaminen ihmisissä aiheuttaa. Aiheesta kiinnostuneiden karvat nousevat pystyyn, ja ydinvoimamyönteisillä kynnetkin tulevat varovaisen hitaasti ulos. Olen kuitenkin todennut muutaman asian, jotka ovat riippumattomia keskustelukumppanin ydinvoimakannasta: 1) toinen osapuoli tekee aina oletuksen positiostani (kyllä-ei -akselilla) ennen kuin pääsee väitöskirjan aihettani pidemmälle, 2) tämä oletus on riippuvainen a) osapuolen omasta ydinvoimakannasta, ja b) hänen yleisestä suhtautumisestaan ainakin minun koulutustaustaani/sukupuoleeni/oletettuun osaamiseeni ydinvoimateknologiasta, ja 3) käytännössä kaikki kysyvät nimenomaan mustavalkoista kysymystä (kyllä vai ei ydinvoimaa, ydinvoima on hyvää/huonoa, jne.). Poikkeuksia toki on, mutta ne ovat niin harvassa, että äkkiseltään yhden käden sormet riittävät ne laskemaan. Vastaukseni on alkanut yleensä huomiolla siitä, etten voi vastata kysymykseen, ja vastauksen jatkuminen on ollut kiinni kysyjästä. Usein se jää siihen. En esimerkiksi enää ryhdy keskusteluihin, joissa minulta aletaan ilman käsitystä kannastani inttää ”no millä sinä sitten tyydyttäisit maailman energiantarpeen, tuulivoimalla vai?”. Siitä kun ei minulle koskaan ole ollut kysymys ensisijaisesti vaikka energiantarpeen tyydyttäminen toki on tärkeä kysymys. Minä taidan kuitenkin olla ydinvoimaihminen siinä määrin, että minusta se tarjoaa ensinnä sisäisesti, ja toisekseen (ja paljon kiinnostavammin) yhteiskunnallisia kysymyksiä, joihin ei tunnuta löytävän vastausta. Ja koska on paljon muita taitavia ihmisiä analysoimassa ja kehittämässä energiajärjestelmää kokonaisuudessaan, minä voinen keskittyä siihen, mitä parhaiten osaan.

Ydinvoimakysymyksen monimutkaisuuteen olen omissa ajatuksissani vastannut tylsällä relativismilla. Olen todennut, että melkein mikä tahansa vastaus on oikein, riippuen olosuhteista. Tavallaan olen kirjoittanut tästä väitöskirjassanikin, mutta aloitin avaamaan ajatuksiani paremmin tässä blogissa 6.7.2015 ” Ydinvoima, järki, tunteet ja järjettömyys” -tekstissäni. Nyt syvennyn tarkemmin (mutta kerrankin lyhyemmin) tähän omaan käsittääkseni suhteellisen hyvin informoituun näkemykseeni ydinvoimasta ja raotan omaa muuta suhdettani siihen. Jaottelu on osittain keinotekoinen, koska ihminen ei tosiasiassa pysty erottamaan ihmisyyttään, eli tunteitaan, ottaessaan kantaa asioihin. Ja tämä on täysin riippumatonta siitä, miten paljon tai vähän ihmisellä on tietoa. Ajatuskokeen voi tehdä vaikkapa miettimällä, mitä ydinvoimasta ajattelisi ihminen, joka on lukenut joka ainoan kirjan, tieteellisen artikkelin, pamfletin, lehtijutun, blogitekstin, jne. mitä ydinvoimasta on koskaan maailman historiassa kirjoitettu. Todennäköisesti jokainen meistä päätyisi kuvittelemaan kutakuinkin omien ajatustensa näköisen lopputuloksen. Tuolloin puolitoista vuotta sitten siis kirjoitin aloituksen, jonka pohjimmaisesta ideasta en edelleenkään luovu:

”Ydinvoimanäkökulmansa voi siis muodostaa (ja pitää tai muuttaa sitä) yleisellä tasolla olemassa olevassa maailmassa (tapaus 1), sen voi myös muodostaa ideaalin maailman perusteella, niin sanottuna utopia-ajatteluna (tapaus 2), ja lopulta ihminen voi muodostaa suhteensa yksittäiseen projektiin (tapaus 3). Ohitan tapauksen 2, koska tällaista maailmaa ei tule koskaan olemaan, eikä se kuvaa sen paremmin olemassa olevaa yleistä kuin mitään yksittäistä projektiakaan. Myönnettäköön nyt kuitenkin (ensi kertaa avoimesti), että tässä utopiamaailmassa, jossa kaikki (tekniikka) toimisi aina täydellisesti, ongelmiin olisi ratkaisut ja ihmisyhteisö olisi oikeudenmukainen, ydinvoima olisi minusta ihan ok juttu – energiantuotantomuoto muiden joukossa (tällöin varmaan maailma olisi muutenkin paljon parempi paikka).”

Mitä vakavammaksi aihe on yhteiskuntapoliittisella tasolla mennyt ja mitä raskaammaksi työtaakaksi se on minulle muuttunut, sitä suuremmalla ironialla ja itseironialla olen pyrkinyt sitä lähestymään. Minulle läheiset insinöörit tuntevat hyvin vitsailuni insinööreistä. Tarkkakorvaisimmat muistavat kuitenkin yhtä raa’an huumorini yhteiskuntatieteilijöistä, kauppatieteilijöistä ja filosofeista sekä kaiken maailman muista humanisteista (eli minusta itsestäni). Tietoa on erilaista, eikä se sulje toisenlaista tietoa pois. Monet meistä edelleen elävät matematiikan luomassa eksaktiuden harhassa ja kuvittelevat pystyvänsä esittämään pettämättömät perustelut poliittiselta haiskahtaville väitteilleen tieteellisesti (kyllä, minäkin olen tähän sortunut). Ehei, numerotkin ovat vain numeroita ja niiden poliittinen totuus on katsojan silmissä. Samalla epäilyn metodilla päätin oman väitöskirjani myöntäen, että käsittelemästäni valtavasta aineistosta voisi löytää varmasti paljon muutakin oikealla tahtotilalla. Minua kiinnostivat tietyt kysymykset ja niihin perehdyin – muiden näkemysten edessä olen nöyrä ja kuuntelen, joskin en välttämättä pidä turpaani loputtomasti kiinni. Erityisesti en pidä sitä kiinni, jos minulle tullaan inttämään yhdenlaisesta rationaalisuudesta, yhdenlaisesta todennettavuudesta, yhdenlaisista tuloksista. Esimerkiksi nyt kun Kesko pääsi Fennovoima-ikeestään välimiesoikeuden päätöksellä, minulle se näyttäytyy heti vain epäonnistuneena Mankala-projektina (joka siis ilmeisesti meni Voimaosakeyhtiö SF:n puolelta mönkään jo alkujaan ja luultavasti syyllisiä kannattaa etsiä lähinnä peilistä) enkä niinkään ydinvoimakysymyksenä. Toki se on sitäkin, monella tapaa, mutta eri ihmisille eri tavoin.

No mitä sitten vastaisin, jos joku kysyisi minulta ilman ennakko-oletuksia, mitä mieltä minä olen ydinvoimasta, eikä minulla olisi väitöskirjan taakkaa, pohdinnan tuskaa, perustelun pakkoa? Minä vastaisin, että ydinvoima on minusta maailman kiehtovin asia sisältäen kaiken mahdollisen atomin halkeamisesta uusien ydinvoimaloiden rahoitusjärjestelyihin. Kun luin Olkiluoto 3:n simulaattorin (se ns. leikkivalvomo, jolla laitoksen henkilökuntaa koulutetaan) olevan valmis ja kylmä- ja kuumakokeidenkin alkavan vuonna 2017, sydämeni hypähti yhden ylimääräisen voltin tajutessani, etten minä tule koskaan olemaan se ihminen, joka saisi olla tekemässä tällaisia asioita, joista jo nelivuotiaana hiekkalaatikon pikkuinsinöörinä unelmoin – vaikeiden asioiden saamisesta toimimaan. Minä vain jotenkin tykkään niistä jättimäisistä tunteettomista tekniikka-, betoni- ja metallimöhkäleistä, jotka ihminen loi palvelemaan itseään, mutta joista tulikin ihmiskunnalle kohtalonkysymys niin hyvässä kuin pahassa ja kaikkea siltä väliltä. Mutta kukaan ei koskaan kysynyt.